Paluu.

Otin tällaisen todistelukuvan. Kyllä, olen ihan oikeasti palannut Suomeen. Lopullisesti. Tai niin lopullisesti, kun jo seuraavaa muuttoaan ulkomaille suunnitteleva voi.

Massiiviset vuorijonot vaihtuivat silmiä sokaisevaan vihreyteen, kasveja on uskomattoman paljon joka puolella ja puut niin korkeita, että ne näyttävät silmissäni melkein koomisesti venytetyiltä. Raikas merituulikin vaihtui pysähtyneeseen ja tukahduttavaan ilmaan. Vieläkin tuntuu, että ulkona on vaikea hengittää kun ilma ei liiku.

Islannissa haikailin kotimaahan ja Suomeen palattuani kaipaan melkein taukoamatta takaisin Islantiin. Mistähän tämä tyytymättömyys ja levottomuus oikein johtuu? W jäi meidän kotiin Islantiin melkein viikoksi minun jälkeeni, tiistaina aamuyöstä kello viisi lähti kohti lentokenttää. Piti huolta tavaroiden myynnistä, pesukone ja telkkari saatiin myytyä hyvään hintaan, muut kamat saavat jäädä asuntoon, toivottavasti joku niitä tarvitsee. Kiitos Skypen, soittelin kotiin Islantiin monta kertaa päivässä.

En nyt tahdo tehdä tästä mitään valituspostausta, mutta aika montaa asiaa on ikävä. Kaikkein eniten omaa kotia, tuttuja rutiineita, ikkunan takana huojuvaa Atlanttia ja Wimiä. Vaikka olenkin asunut ulkomailla lyhyempiä jaksoja monesti aiemmin, tämä on varmaankin yksi vaikeimmista ellei vaikein asia mitä olen koskaan tehnyt ja käynyt läpi. Kun kerran repii juurensa irti ja muuttaa ulkomaille määräämättömäksi ajaksi, ei kotimaahan paluu tunnu enää samalta. Tuntuu, että olen enemmän “pohjoismaiden kansalainen” kuin Suomen kansalainen. Vaikka onhan se aika vaikeaa, kun enää missään ei tunne olevansa kotona.

Tässä kuvia meidän kodista länsikaupungissa. Etsittiin asuntoa ja kun löydettiin se oikea, alkoi kalusteiden hankinta ja kaiken rakentaminen. Mitään ei kumpikaan omistanut Islannissa. Ei mitään. Autoa nyt ei varsinkaan: kalusteet ostettiin kirppikseltä ja IKEAsta, ja tuotiin bussissa tai taksilla kotiin. Ahtaassa portaikossa kannettiin sohvat, sängyt sun muut ylimpään kerrokseen, ihan kahdestaan. Hyviä muistoja.

Oli ihanaa kun oli oma turvallinen koti, jossa ei tarvinnut kestää kämppiksiä tai muiden metelöintiä. Mutta oli kotoa kiva lähteäkin! Saaren ympäri reissaaminen ja muu matkailu olivat ihan ehdottomasti huippukohtia. Käytiinpä maailman kaukaisimmalla ja vaikeapääsyisimmällä kesämökilläkin, siitä piti kirjoitella ihan oma postauksensa aikoinaan, mutta se jäi. Nelivedolla pystysuoraa vuorenseinää ylös ja kaikenmaailman kiviröykkiöiden ylitystä tunnin verran, voin sanoa että tätä likkaa pelotti.





Ei huolta mökkinaapureista.

Islanti vaan vie mennessään. Niin on käynyt jo monille, ja kävi minullekin. Kuitenkin jotakuta kiinnostaa, niin kyllä, aion palata. Pikemminkin kuin luulittekaan, lokakuun alussa olisi tarkoitus mennä viikoksi avustamaan Iceland Airwaves –sisäfestivaalien järjestelyissä. Vaikka eihän se samalta tunnu. Oma koti ja oma ihana tuplavee ovat poissa. Ehkä minusta tulee yksi heistä, jotka palaavat Islantiin töihin joka kesä ja karkaavat kun syyssateet alkavat…

Tältä erää sanon kuitenkin kiitos tuhannesti kaikille lukijoille, teille oli ihanaa kirjoitella sekä jakaa ajatuksiani ja kuviani Islannista teidän kanssanne. Islannissa käyneet tai asuneet varmasti tunnistivat tuttuja asioita ja paikkoja, ja niille joiden matkakuumeen onnistuin sytyttämään sanon: menkää, menkää, menkää! (mutta menkää kesällä) Samaan hengenvetoon varoitan: saatatte menettää ihan pienen palasen sydäntänne.

Laura kiittää kuluneesta vuodesta entistä epävarmempana siitä, mitä elämältään haluaa, mutta tuhansia mittaamattoman arvokkaita kokemuksia rikkaampana. Pitäkää huolta ja tsemppiä kaikille, jotka asuvat ulkomailla, ovat joskus asuneet tai suunnittelevat sinne muuttoa, olette todella vahvoja ihmisiä!