Takk fyrir sumarið!

On pitänyt kirjoittaa tänne jo aikoja sitten, viime aikoina kun on sattunut kaikenlaista kivaa. Tämä viikko oli viimeinen viikko Vinnuskolinnissa, ja oon ollut joka päivä töiden jälkeen niin rättiväsynyt, etten ole vaan jaksanut runoilla blogiin mitään.

Tänään oli sitten vika työpäivä. Mahtava nelivetobussi tuli hakemaan työpaikalta jo puoli 12, hurautettiin lapset koteihinsa, kiitettiin kuluneesta kesästä (“Takk fyrir sumarið”) ja lähdettiin ryhmänjohtajien kesken pitsalle.

Luojan kiitos sain kesän puolivälissä kolme uutta työkaveria, jotka sattuivat olemaan mun parhaat kaverit koko ryhmänjohtajaporukasta. Onnekkaampi en olisi voinut olla, kun vielä mun eka kollega jota päin en sietänyt katsoakaan, sai siirron kokonaan toiselle työalueelle. Loppukesän sain joka päivä nauraa hervottomasti, vitsailla, ottaa rennosti ja pitää kivaa.

Eilen illalla grillailtiin porukalla työkaverit + avecit. Kaivoin pakkasesta ajat sitten Suomesta raahattua rusina&vaahterasiirappi ruisleipää ja iskin grilliin. Tummanruskeat pitkulat nähtyään kysymys kaikkien huulilla oli “What is that??”. No leipää tietenkin, senkin pöllöt.  En uskaltanut odottaa jättimenestystä, mutta suomalainen ruisleipä voitti kuin voittikin kaikkien sydämet ja makunystyrät puolelleen, pari tyyppiä kyseli reseptiäkin. Hyvä Suomi!

 

Arvatkaas mitä mulla on tuossa lautasella, oikeassa reunassa? Niin. Oltiin W:n kanssa varustauduttu soijamakkaroin ja kasvispihvihampparein, jotka olikin ihan taivaallisen hyviä. Tomppa (nimi suomennettu) iski grilliin paketillisen valasta (Jep, welcome to Iceland), enkä voinut jättää mahtavaa tilaisuutta maistaa jotain niinkin erikoista. Islannissa syötävän valaan pyynti on säännösteltyä eikä vahingoita valaskantoja tai saata niitä uhanalaiseksi, ei hätää. Täytyy sanoa, että se oli aivan mielettömän hyvää. Kenties maukkainta lihaa, jota olen koskaan maistanut.

Islannissa on tänään niin kaunis ja aurinkoinen ilma, että W:n pyöräilytiimikaveri soitti ja pyysi meidät kesämökilleen jonnekin 2h matkan päähän Reykjavikista. Tuntuu kivalta, että meillä molemmilla alkaa olla paikallisia ystäviä.

Tänään on ollut jostain syystä ihan huippuhyvä ja iloinen päivä. Toivottavasti muillakin! Seuraavaksi yritän piestä rättiväsymykseni ja valmistautua mökkeilemään.

niin, ja Hyvää alkanutta kesälomaa mulle ja kaikille muille joilla sellainen on!

Matka maan keskipisteeseen

En tiedä kannattaisiko mun edes yrittää kuvailla, kun se tuntuu ihan mahdottomalta. Toivon kuvien kertovan vaikka sitten vähän enemmän. Kävin nimittäin eilen kenties elämäni  suurimmalla seikkailulla.

Minä ja kolme työkaveripoikaa lähdettiin suoraan töiden jälkeen reissuun, napattiin juuri Färsaarilta palannut Wimpsukka mukaan autoon ja lähdettiin ajamaan ykköstietä kohti seikkailua. Pojat olivat pitkään jo himoinneet jotain “extremeä”, joten homman nimi oli tämä: yli kilometrin pituinen maan alainen luola, viisi seikkailijaa, kuusi taskulamppua. Niin, ja roppakaupalla hermostuneita vitsejä luolapeikoista, luolaan katoamisesta ja sinne hautautumisesta.

Mielessäni olin kuvitellut luolan sileäpohjaiseksi tunneliksi, jossa vain käppäiltäisiin eteenpäin ja ihailtaisiin seinämiä. Joopa joo. Luolaan astuessamme sain heti huomata, että koko luolan pohja on täpötäynna valtavia ja vähemmän valtavia kivenjärkäleitä, joiden ylitykseen tarvittiin todellakin tasapainoa ja keskittymistä. Matka taittui hissukseen kieli keskellä suuta monta metriä korkeita kiviröykkiöitä kivuten ja laskeutuen. Mie-le-tön-tä.

Vuorikiipeilyä harrastava työkaveri osasi kertoa, että kyseinen luola on yksi Islannin happipitoisimmista. Sitä siellä piisasi enemmän kuin maan päällä ja ilma olikin ihanan raikasta koko matkan, vaikka oltiin 40m syvyydessä ja yli kilometrin päässä ainoasta suuaukosta. Eikä siellä hengästynyt laisinkaan.

Kameran kanssa oli ihan mahdoton kiivetä joten matkan varrelta ei ole kuvia, mutta tässä pari kuvaa luolan alusta, jossa maasto oli helppokulkuista ja päivänvaloa näkyi vielä..

Pojat vauhdissa!

Kiitos erityisesti Sindrille, kun johdatit meidät varmasti ja turvallisesti ulos! Pari kertaa meinasi ihan pikkuinen lievä paniikki iskeä(varsinkin kun pelkään pimeää), mutta kun istuttiin alas, sammutettiin taskulamput ja istuttiin pilkkopimeässä luolassa kuuntelemassa veden tippumista luolan katosta, ei voinut kun rentoutua ja nauttia ainutkertaisesta kokemuksesta .

 

Ja tälle kuvalle en voinut muuta kun revetä totaalisesti. Kai tää oli sit poikien tapa juhlistaa onnistunutta reissua..

High five!

Färsaari-leski

Viime sunnuntai oli Islannissa vuoden kuumin päivä ja sen tunsi: aurinko poltteli ihoa ja edes täällä satamassa meren äärellä ei ollut tuulessakaan kylmä. Ja se on tässä maassa paljon se. Yleensä tuuli pilaa kaikki säät ja tekee joka ilmasta kylmän.

Perjantaina työpäivän suurin osa kului mukavasti rusketuksen työstämiseen nurmikolla loikoillen, lauantaina mentiin W:n kanssa Reykjavikin kuuluisan Perlanin takana sijaitsevalle geothermaalisella vedellä lämmitetylle biitsille ja sunnuntaina mentiin meidän takapihalle piknikille.

Älkää toki olko kateellisia mun ihan mielettömästä rusketuksesta.. (Itsepuolustuskommentti: Kyllä mulla oikeesti on kunnon ulkoilmatyöläisen mustat kädet ainakin, se ei vaan näy kuvassa. Promise!)

Avopuolisoni elikkäs poikaystäväni lähti tänään viikoksi Färsaarille ottamaan osaa viisipäiväiseen pyöräilykilpailuun. (Jaksaakohan se edes kävellä kun tulee takaisin kotiin?) Joo, ja lienee turha sanoa, että olisin halunnut mennä mukaan. Se on vaan tää duunarin vastuu, ei auta.

W jätti suloisia muistilappuviestejä ympäri kämppää:

Mm. mun näppäimistöstä oli  merkitty kirjaimet E, L, O ja V.

“Oooooh, ‘love’” ajattelin.

Kunnes paljon myöhemmin tajusin että velo tarkoittaa ranskaksi polkupyörää…

Nyt en tiedä mitä ajatella. Aina ei ole helppoa olla fanaattisen pyöräilyharrastajan vaimoke.

Valaita, delfiinejä, lunneja

Syyskuun yhdeksäs päivä elokuvateattereihin ilmestyy hyytävä islantilainen kauhuelokuva nimeltä ‘Reykjavik whale watching massacre’. Jo pelkkä elokuvan nimi on niin hirvittävän kauhistuttava, että vähän pelotti lähtea Whale watchaamaan elikkäs suomeksi vaikka valasristeilylle, mutta rohkeana tyttönä ja –50% alennuksen houkuttelemana lähdin kuitenkin. Yllättävää kyllä laivaan saapuessamme laivan kapteeni ei ollut yltä päältä veressä juoksemassa laivaa ympäri heilutellen kirvestä kohti viattomia turisteja, joten rauhoituin, istuin alas, kaivoin kamera-arsenaalin laukusta ja käärin lämpöisen huivin kaulan ympärille. Olin valmis purjehtimaan Atlantin tyrskyihin.

No ei siellä mitään tyrskyjä ollut ja ilmakin oli kuin morsian. Ei sellainen hurja hermoraunio, vaan kaunis. Aurinko paistoi täydeltä terältä, eikä laivan ollessa pysähdyksissä edes keskellä merta ollut kylmä. Bongailusaldo ei jättänyt paljon toivomisen varaa: Lahtivalaita (minke whale) näkyi ainakin yli viisi, delfiinilauma hyppi aivan aluksen nokan edessä sekä maailman suloisimpia pikkulintuja lunneja näkyi sadoittain Lunnisaarella ja uiskentelemassa meressä. Kaikkein paras bongaus oli kuitenkin ryhävalas! Kyseisiä yksilöitä ei kuulemma oltu nähty pariin viikkoon, joten olimme todella onnekkaita. Kapu pysäytti paatin kokonaan keskelle merta ja seurailimme ryhävalaan kalanpyyntiä ja sukelluksia parisenkymmentä minuuttia. Kerran se ryhävalas sukelsi yhdelle monista n. 5min kestävistä syväsukelluksistaan ja palatessaan pintaan päätti esitellä meille vähän taitojaan: vaan muutaman kymmenen metrin päässä meistä kyseinen valtava ryhävalas hyppäsi ilmaan ja kierähti ilmassa ympäri, näyttäen meille valtaisan masunsa. Siinä vaiheessa edes ammattilaisten kamerat eivät räpsyneet, kun kaikki täysin lamaantuneina, mykkinä ja hämmästyneinä tuijottivat kohti merta.

Ja sitten bongailukuvia.. Ei meinannut kameran objektiivin zoomi ihan riittää luontobongailuun, mutta kuvia klikkaamalla näet ne paljon suurempina. Jos sekään ei riitä, on aika etsiä internet-selaimesi zoomaus-toiminto!

Valaita: Lahtivalas oli hauska, aina tullessaan pintaan se ruiskautti selästään ison ja kovaäänisen vesisuihkun. En vaan saanut kyseisestä tapahtumasta yhtään julkaisukelpoista kuvaa. Alla ryhävalaan pyrstöevä, valmiina syväsukellukseen!

Delfiinejä:

Lunneilla taasen on pari omaa saarta ihan kaupungin edustalla, joissa ne saavat rauhassa elää ja asustaa. Guidelta opin, että ne rakentavat saaren alle metrin pituisen tunnelin, jonka päässä asuvat. Lunnien kotona on kaksi huonetta: toisessa asuu perheen pikkuinen muna ja toista huonetta käytetään vessana. Fiksut pikku lunnit, osaavat rakentaa vessoja! Varsin hellyttävää..

Niin, on täällä korkeitakin taloja!

Meidän valasristeilyn järjesti Elding ja kustansi mielestäni päätähuimaavat 8000kr noin kolmen tunnin reissusta. Halvempiakin risteilyjärjestäjiä on. Itse sain Nordjobbin kautta matkan puoleen hintaan, ja vaikka näimmekin vaikka minkälaista merielämää (käytännössä kaikki lajit, joita näillä reissuilla voikaan nähdä), en ole varma olisinko täyttä hintaa raaskinut pulittaa.

Ja yksi neuvo! Ota paljon lämmintä vaatetta mukaan. Itse olin farkuissa, kahdessa pitkähihaisessa ja hupullisessa kevyttoppatakissa, eikä kylmä tullut kertaakaan, kiitos tuulettoman ja aurinkoisen ilman. Eldingiltä saa kyllä lainaan sadetakkeja, romanttisia huopia ja vähemmän romanttisia pilkkihaalareita. Ehdottomasti kokemisenarvoinen retki, jos koskaan Islantiin eksyy.

ps. Tänään sulatin talviturkkini geothermaalisesti lämmitettyyn meriveteen! (Nautholtsvikin geothermaalinen ranta)

Bai bai tältä erää!

Joskus saa ahdistaa?

Kahdeksasta neljään –viikkotyön lisäksi olin viime viikonlopun töissä, joten koko viime viikon laskin sekunteja tähän vapaaseen viikonloppuun. Tarkoituksena oli nukkua hyvin ja pitkään, syödä hyvin ja paljon sekä ladata akkuja. No, ei siinä ihan niin tainnut käydä.

Nukkumisesta ei tullut mitään, kun jostain syystä olen vetänyt aivan käsittämättömät stressit ensi työviikosta. Meillä Vinnuskolinnissa on silloin “kuuma” viikko, elikkä ensimmäisen jakson viisitoista lasta saavat seurakseen kakkosjakson kuusi uutta. (Kuuman viikon jälkeen siis vain kuusi uutta muksua jatkaa, voi luojan kiitos siitä). Näen ihmeellisiä ahdistavia unia työpaikasta, ja kun yöllä satoi vettä kaatamalla heräsin ajatellen “voi ei jos maanantaina sataa, ei meidän työmieskoppiin mahdu 30 tyyppiä ja en halua että muksut laiskottelee koska en halua että uudet muksut oppii vanhoilta laiskuuden ja negatiivisuuden ja ja ja …”

Enkä viitsi edes aloittaa kertomaan mun ryhmänvetäjäkolleegasta. Mietin vaan mistä se johtuu, että vedän puoleeni kaikki persoonallisuushäiriöiset…

Typerän stressaamisen lisäksi mulle on iskenyt tajuton koti-ikävä. Mahtavinta olisi jos voisin hajottaa itseni hiukkasiksi ja koota ne uudelleen sekuntia myöhemmin äidin ja isän olkkarissa. Sitten sanoisin “Moi!” ja paijaisin Romia joka juoksisi onnessaan ympäri kämppää, purisisi ja hymyilisi kauniilla valkoisilla hampaillaan. Tekniikan kehitystä odotellessa leivoin ikävää lievittämään niin mahottoman Suomalaisen soijarouhe-makaronilaatikon. 

Pikkasen jännitti miltä kokonaan lihaton makaronilaatikko maistuisi, mutta siitä tuli ihan mielettömän hyvää. Onko kukaan muu samaa mieltä siitä, että toi rapea korppujauhokuorrutus makaronilaatikon päällä on ehkä yksi parhaista asioista ikinä?

Jos samanlaisen vege-makarooniloodan pyöräytys herättää kokeilunhimoja, käytin tummaa soijarouhetta ja seuraavaa kahta reseptiä: Kasvisruokailijan makaronilaatikko & Kipparikallen Makaronilaatikko

Suomiruuan lisäksi lievitin koti-ikävää ostamalla 10 eurolla Skype-saldoa ja tuhlaamalla siitä ison siivun. Eiköhän tää kurjuus tästä helpota, tukipaketteja ja kaikkea ihanaa suomalaista saa silti lähetellä!

Niin, mitä muuten tykkäätte meidän uunista? Varsinainen jenkki-dinosaurus jostain viime vuosituhannen puolivälistä. Uuninapin asteet Fahrenheiteina ja paistolevyt valurautakiekkoja. Riittävän retroa?